Arvoisat sotiemme veteraanit, lotat, hyvät juhlavieraat, älskade åbobor,
Kun sota syttyi, Suomea nousivat puolustamaan tavalliset suomalaiset. Rintamalle eivät lähteneet ensisijaisesti sotilaat, vaan isät, pojat, veljet, puolisot ja ystävät. Samoissa korsuissa ja juoksuhaudoissa oli niin maanviljelijöitä, kuin ylioppilaitakin. Niin leveästi savoa vientäviä kuin meitä pedantteja varsinaissuomalaisiakin. Iäkkäämpiä perheenpäitä ja niitä lapsenkasvoisia vänrikkejä, jotka Evakon laulussakin mainitaan.
Maamme itsenäisyyden näkivät puolustamisen arvoiseksi kaikki. Niin kotirintamaa pystyssä eri tavoin pitäneet, kuin esimerkiksi Lotta-tehtäviin koulutetut naiset. He eivät halunneet sotaa, mutta valinta ei ollut heidän. Moni joutui luopumaan paitsi arkisesta elämästään, niin myös pahimmillaan hengestään. Ankarat olot koettelivat etenkin lapsia. Monen evakkolapsen, sotaorvon tai sotalapseksi lähetetyn lapsuus katkesi noihin vuosiin.
Kun sota syttyi, ei vielä ollut sankareita, oli vain tavallisia sinun ja minun kaltaisiani ihmisiä hyvin erilaisista taustoista, yhteiskuntaluokista ja eri puolilta Suomea. Ihmisiä, jotka yhdessä tekivät mitä piti, jotta nyt saamme elää vapaassa maassa.
Nykykielellä kenties toteaisimme, että sota-aikana erilaiset yhteiskunnan kuplat kohtasivat. Eivätkä tietysti aina täysin mutkattomasti. Silti tuon kaiken moninaisuuden keskeltä nousi yhteisöllisyys, joka yhdisti paitsi sotilaita, niin myös kotirintamaa. Yhteisöllisyys, joka yhdisti koko Suomen.
Nimitetäänpä tuota yhteisöllisyyttä sitten Talvisodan hengeksi tai Kaveria ei jätetä- periaatteeksi, niin kyse on lopulta samasta asiasta. Maanpuolustustahdosta ja me-hengestä. En anda som fortsatte att leva även efter krigsåren och som i stor utsträckning utgör grunden för det finska samhället.
Tuo yhteisöllisyys on muistutus siitä, että kun kansakuntamme kohtasi vaikeimmat ja haastavimmat hetkensä muistimme siltikin vastuumme toinen toisistamme. Mutta muistammeko tuon vastuun myös silloin, kun emme elä keskellä akuuttia kriisiä?
Hyvä juhlayleisö,
Helsingin Sanomien toimittaja Anna-Stina Nykänen on nyt muutaman vuoden ajan tehnyt Tunne Suomi nimistä juttusarjaa. Sen uusin artikkeli ilmestyi viime viikonloppuna. Artikkelissa Nykänen haastattelee sattumanvaraisesti valikoituneita suomalaisia ympäri Suomea tällä kertaa eri kuntoportailla. Kysymys, jonka hän haastateltaville esittää on melko yksinkertainen: Mitä sinulle kuuluu, mikä juuri nyt huolettaa ja mikä ilahduttaa?
Kautta Suomen ensimmäiseksi huolenaiheeksi ihmiset nostavat sodan. Sen tuoman hädän, pelon ja epätoivon, niin Ukrainassa, kun muuallakin maailmassa. Kun asiaa pohditaan hetken tarkemmin, nousee vastausten taustalta kuitenkin yleisempikin huoli yhteiskunnan eriarvoistumisesta, vastakkainasettelusta ja välinpitämättömyydestä. Huoli siitä, että liian usein oma napa tuntuu tulevan ensin ja kaveri unohtuvan kelkasta.
Ilon aiheet taas löytyvät useimmiten arjesta. Vastauksissa korostuu perhe, ystävät, harrastukset ja oma työ. Se, että on ylipäätään löytynyt oma paikka elämässä. Silti myös ne, joilla itsellään menee hyvin, kantavat huolta siitä joukosta, joka tuntuu tippuvan kelkasta. Yksi artikkelin tiivistys onkin, että ”ongelmat ovat maailmanluokkaa, mutta onni tulee läheltä”.
Artikkeli kosketti ja jäin pohtimaan mitä se kertoo meistä suomalaisista. Lopulta ihmisten esiin nostamat ilon aiheet voi niputtaa siihen, että saa tulla kohdatuksi ja saa kokea olevansa merkityksellinen osa jotain suurempaa. Huolenaiheet taas palautuvan ajatukseen siitä, että kaveria ei saisi jättää. Ketään ei saisi jättää taakse. Suomalaiseen mielenmaisemaan tämä periaate on iskostunut syvälle.
Artikkeli luo toivoa, koska jos ajattelemme, että onni syntyy pääosin lähellä, on meillä jokaisella arjen valintojemme ja oman tekemisemme kautta mahdollisuus vaikuttaa paljon itseämme ja omaa arkeamme suurempiin tapahtumaketjuihin. Emme ehkä voi suoraan muuttaa sotaa haastavien diktaattorien ajattelua tai ratkaista kaikkia ihmisoikeusluokkauksia maailmassa, mutta lähimmäisen huomioonottamisella, inhimillisyydellä ja yksinkertaistettuna ihmisyydellä, me voimme muuttaa paljon. Jopa kokonaisia elämiä.
Jag har ofta hört städer kritiseras som ensamma platser att bo på och påståenden om att de inte skapar samma känsla av gemenskap som på små orter. Statistiskt sett är det sant att vår hemstad Åbo är en stad där en stor del av befolkningen bor ensamma, men det behöver inte betyda att Åbo är en stad där människor känner sig ensamma. I stället kan vi bygga Åbo till en stad av möten, vilket det har varit under nästan 800 år av sin historia.
Tällainen kaupunki syntyy yksinkertaisimmillaan siitä kokemuksesta, että kuuluu joukkoon. Siitä, että on osa suurempaa kokonaisuutta ja tietää, että tulee nähdyksi omana itsenään. Se on kokemusta siitä, että on osa omaa naapurustoa ja lähiyhteisöä, jossa moikataan kadulla, kysytään kuulumisia ja ollaan iäkkäästä naapurista huolissaan, jos heitä ei hetkeen näy. Se on sitä, että ei kävellä katsetta kääntäen ohi, vaan autetaan, jos apua tarvitaan. Ja lopulta kokemusta siitä, että itsellä on turvaverkko ja itse voi olla merkityksellinen osa turvaverkkoa jollekin muulle.
Vaikka yhteiskunnan palvelut ovat turvaverkkoina tärkeitä, niin lopulta mikään ei voi korvata sitä, mitä ihminen on toiselle ihmiselle. Sitä tunnetta, että kaveri ei jätä.
Hyvät turkulaiset,
Sotiemme sukupolvet tekivät valtavia uhrauksia, jotta Suomi voi olla vapaa ja demokraattinen maa. Tällainen läntinen demokratia on kuitenkin suurin uhka valtaa hamuaville diktaattoreille. He saattavat pitää demokraattisia periaatteitamme ja yhteiskuntamme moniäänisyyttä heikkoutena, mutta siinä he ovat väärässä, demokratia on suomalaisen yhteiskunnan vahvuus.
Siksi ukrainalaiset eivät sodikaan pelkästään puolustukseen omaa maataan, vaan laajemminkin eurooppalaisia arvoja: vapaata demokratiaa, ihmisoikeuksia, sanan- ja lehdistönvapautta sekä läpinäkyvää ja vastuullista hallintoa. Taistelu näiden arvojen puolesta ei myöskään rajoitu vain fyysisille taistelukentille, vaan arvojen rintamaa täytyy puolustaa myös laajemmin yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Ukrainan sodan alettua erilaiset hybridi- ja informaatiovaikuttamisen operaatiot ovat kiihtyneet myös Suomessa. Hajoita ja hallitse- ajattelu tuntuu olevan edelleen voimissaan, sillä yhteiskunnallisen luottamuksen tahallinen rapauttaminen tukee vihamielisten tahojen päämääriä. Siksi kokonaisturvallisuuden tärkeä osatekijä on myös taistelu disinformaatiota ja valeuutisia vastaan sekä demokraattisen yhteiskunnan puolesta.
Demokratian ytimessä oleva mielipiteen- ja sananvapaus suojaa myös muita ihmisoikeuksia. Ne mahdollistavat myös kriittisen keskustelun yhteiskunnallisista ongelmista ja antavat jokaisella mahdollisuuden vaikuttaa omaa elämäänsä koskevaan päätöksentekoon. Ett demokratiskt, mångstämmigt och välutbildat samhälle är ett stabilt samhälle. Ändå måste vi ta informationspåverkan på allvar även här.
Vuosikymmenten aikana propagandaa levittävät lentolehtiset ovat kenties muuttuneet some-postauksiksi tai valeuutisiksi, mutta niiden toimintalogiikka on edelleen sama. Vihollinen pyrkii lohkomaan väliimme railoja ja vastakkainasettelua, joita voi sitten käyttää meitä vastaan.
Perinteisten sodankäynnin ja vaikuttamisen keinojen rinnalle on noussut muitakin uudenlaisia hybridivaikuttamisen keinoja. Tänä vuonna olemme esimerkiksi nähneet vaurioitettuja kaasu- ja tietoliikennekaapeleita Suomenlahdella, sekä poikkeuksellista ja järjestettyä liikehdintään nyt täysin suljetulla itärajalla. Kyse on yrityksistä koittaa keinoja kaihtamatta ruokkia hämmennystä ja epätietoisuutta yhteiskunnassamme.
Vaikka uskottava puolustus tarvitsee ehdottomasti taakseen myös kyvykkäät kovan turvallisuuden toimijat, niin yhteiskuntamme kokonaisturvallisuuden kannalta kyvyllämme ruokkia toivoa ja luoda jokaiselle suomalaiselle näköaloja tulevaisuuteen on vieläkin tärkeämpi merkitys. Tämä korostuu etenkin monien kriisien aallokossa kasvaneiden nuorten kohdalla, mutta se on myös tärkeää eri tavalla yhteiskunnasta syrjäytymisvaarassa olevien kannalta. Kun kokee, että on osa tätä yhteiskuntaa, kokee sen myös puolustamisen arvoiseksi.
Hyvät kuulijat,
Myrskyisten aikojen keskellä on hyvä keskittyä myös siihen, mikä pysyy. Ja siihen mihin voimme itse vaikuttaa. Haluankin vielä jakaa kanssanne muutaman ajatuksen ylisukupolvisuudesta.
Islantilainen kirjailija Andri Snær Magnason pohtii Ajasta ja Vedestä- kirjassaan osuvasti aikakäsityksiämme ja sukupolvien ketjua. Sitä, miten meidän aikamme ei oikeastaan ole vain se aika, jonka olemme elossa, vaan se aika, jonka yhdistämme. Niiden ihmisten aika, jotka me yhdistämme, niin menneisyydestä, kuin tulevaisuudestakin. Kirjassa hän toteaa:
Sinun aikasi on sinun tuntemiesi, rakastamiesi ja sinua muokkaavien ihmisten aika.
Ja sinun aikasi on myös niiden aika, jotka sinä olet tunteva ja rakastava - sinun luomaasi aikaa.
Meitä edeltäneet sukupolvet ovat jättäneet jälkensä meidän elämäämme, ja me taas vastineeksi jätämme jälkemme meitä nuorempien sukupolvien elämään. Esimerkiksi Karjalan Sakkolasta aikanaan evakkoon lähteneen mummoni elämäntarina muokkaa yhä omaa suhtautumistani moneenkin asiaan – aina itäisestä rajanaapuristamme, yrittäjähenkisyyteen ja sisuun. Hän on läsnä minun arvoissani ja siinä, miten minä näen elämän. Sitä kautta hän on myös läsnä omissa tyttärissäni.
Perheiden kautta sukupolvien ketju onkin helppo hahmottaa. Mummoni opetti minua, minä taas opetan ehkä joskus lastenlastani ja hän taas ehkä omaansa. Yhteiskunnassa sukupolvien ketju on kuitenkin perheitä moninaisempi. Jokainen meistä koskettaa elämämme aikana suurta joukkoa muitakin ihmisiä. Ystäviä, työkavereita, harrastusporukan jäseniä, naapureita, järjestötuttavia – kenties täysin ventovieraitakin, kun kohtaamme heidät heidän elämässään oikeaan aikaan.
Huomaankin pohtivani millaisena linkkinä haluan itse toimia. Miten haluan, että minun sanani ja tekoni rakentavat tätä maata ja laajemminkin maailmaa. Kyse on vastuusta aikaisempien sukupolvien työstä ja maailman jättämisestä paremmaksi paikaksi myös seuraaville sukupolville. Jokainen arkinen kohtaaminen kerrallaan.
Kysyin alussa, että muistammeko edelleen vastuumme myös toinen toisistamme. Haluan uskoa, että muistamme. Eletään, niin, että puolustetaan itselle tärkeitä arvoja ja asioita, mutta kuunnellaan ja yritetään oikeasti myös ymmärtää toisiamme. Puhutaan toisillemme, ei toistemme ohi. Ja uskalletaan välittää ja uskalletaan kohdata. Luotetaan siihen, että olemme yhdessä aina vahvempia kuin erikseen.
Haluankin päättää tämän puheen siteeraamalla jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothia:
"Suomi on hyvä maa. Tämä maa on paras paikka meille suomalaisille. Suomi on puolustamisen arvoinen maa, jonka paras puolustaja on Suomen oma kansa”.
Var och en av oss kan i vardagen agera som garant för vårt lands säkerhet och självständighet genom att vårda gemenskapen och se till att alla är inkluderade. Förpliktelsen från generationerna som upplevt våra krig är att bygga upp en samhällsstruktur där varje individ kan känna sig delaktig och vara en värdefull del av helheten. Pave Maijasen sanoin: ”Sillä jokainen, joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa”.
Näillä sanoin haluan toivottaa teille oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja valoisaa joulun aikaa. Glad självständighetsdag och en riktigt fridfull jul till er alla!