top of page
Etsi
  • minnaarve

Itsenäisyyspäivän puhe

Arvoisat sotiemme veteraanit, lotat, hyvät juhlavieraat, älskade åbobor,


Suomi täyttää tänään 105 vuotta, ja on suuri ilo juhlistaa rakasta isänmaatamme yhdessä teidän kanssanne.


Vietämme itsenäisyyspäivää tänä vuonna hyvin erilaisissa tunnelmissa. Helmikuun 24 päivän aamuna heräsimme uutisiin siitä, että Euroopassa oli syttynyt sota. Vår granne Ryssland hade startat ett brutalt anfallskrig mot Ukraina.


Niin minun, kuin monen muunkin suomalaisen rintaa kouraisi tuona aamuna aivan erityisellä tavalla.


Sota ei ole meistä kovinkaan kaukana. Turusta Kiovaan on lähes sama matka, kun Turusta Utsjoelle. Mutta vielä lähempänä sota on meidän suomalaisten omien kokemusten kautta.


Kevään uutiskuvat pommitetuista kaupungeista, pakenevista ihmisistä kävelemässä kohti turvaa, äideistä nukuttamassa lapsiaan pommisuojissa ja isistä hyvästelemässä perheitään ennen rintamalle lähtöä, koskettivat meitä suomalaisia syvältä. Moni varmasti ajatteli, että Ukrainassa elettiin nyt todeksi omaa tai oman perheen tarinaa Suomen sotavuosilta.   


Minä katsoin tuona helmikuun viikonloppuna kotona tyttäriäni ja samalla mietin omaa karjalaista mummoani. Mummoni oli vain 13-vuotias, vieressäni aamupalaa syöneen tyttäreni ikäinen, kun hän sodan alettua käveli perheen lehmien kanssa Sakkolasta evakkoon. Äiti ja pienemmät sisarukset pakenivat sodan jaloista junalla, mutta jonkun piti tuoda lehmät. Mummoni jäi hoitamaan hänelle annettua tehtävää.


Mietin, millaista pelkoa mummoni on täytynyt tuolloin tuntea ja toisaalta millaista huolta hänen äitinsä on täytynyt kantaa. Miltä on tuntunut rintamalle lähetetyistä, miltä kotirintamaa pystyssä pitävistä. Voin kuvitella, mutta en varmasti ikinä voi täysin ymmärtää.


Sota jätti kipeimmän jälkensä rintamalla olleisiin sotilaisiin ja heidän perheisiinsä, mutta myös koko Suomen kansaan.  Ehkä juuri omien kokemuksiemme ja taustamme takia suomalaisten tuki Ukrainalle ja ukrainalaisille on ollut valtavaa. Kaupungeissa ja kunnissa olemme saaneet tarjota sotaa pakeneville turvallisen kodin ja ukrainalaisille lapsille muun muassa mahdollisuuden jatkaa koulussa. Olemme yrittäneet turvata arjen, kun kaikki sen peruselementit ovat horjuneet.


Hyvät juhlavieraat,


Tulevaisuus on aina meidän sukupolvemme lahja seuraaville. Sota-ajan sukupolvet antoivat meille lahjoista kalleimman. Vapaan ja turvallisen isänmaan. Isänmaan, jota jälleenrakennuksen sukupolvet ja sukupolvet sen jälkeen ovat pala palalta rakentaneet paremmaksi. Niin hyväksi, että olemme jopa tutkitusti maailman onnellisin kansa.


Tämän juhlakonsertin kunniavieraisiin ovat aina kuuluneet veteraanit ja lotat läheisineen. On upeaa, että teitä kunniavieraita on joukossamme vielä tänäkin vuonna muutamia.


Seuraavien vuosien aikana siirrymme kuitenkin vääjäämättä veteraanien ajasta kohti perinneaikaa. Aikaa, jossa nuoret sukupolvet, eivät enää pääse tapaamaan teitä sotiemme sukupolvia ja kuulemaan tarinoita suoraan teiltä. Tässä ajassa meitä velvoittaakin yhä vahvemmin Veteraanin iltahuudossa esitetty toive:


Hoivatkaa, kohta poissa on veljet

Muistakaa, heille kallis ol' maa

Kertokaa lasten lapsille lauluin

Himmetä ei muistot koskaan saa.


Me kerromme ja me muistamme. Vi är skyldiga tidigare generationer att också blicka mot framtiden och i vår tur bygga det här landet. Ett fosterland som vi värdesätter och älskar.


Rakkaat turkulaiset,


Maamme itsenäisyyttä ja tulevaisuutta rakennetaan joka päivä. Vartiovuoro vaihtuu sukupolvelta toiselle ja jokainen sukupolvi luo maamme tarinaan jotain uutta.


Myös olosuhteet, jossa tätä tarinaa kirjoitetaan vaihtuvat. Viime vuosina on välillä tuntunut, että kriisi on seurannut toistaan. Kiihtyvä ilmastonmuutos, koronapandemia ja Venäjän julma hyökkäyssota Ukrainassa. Maailma ympärillämme on mullistunut niin monella tavalla, että elämäämme ajanjaksoa on alettu nimittää jopa uudeksi epävarmuuden ajaksi.


Kun oman mieleni on viime vuosina meinannut vallata toivottomuus, olen hakenut perspektiiviä kävelemällä Turun kaduilla ja ajattelemalla mitä kaikkea tämä kaupunki on kohta 800-vuotisen historiansa aikana todistanut.


Kulkutaudit ovat riehuneet, kaupunki on palanut ja sodanaikaiset pommitukset ovat moukaroineet sitä. Kuitenkin samaan aikaan täällä on aina eletty myös ihmisen kokoista arkea – iloittu arkipäiväisistä asioista ja nähty tulevaisuus tavoittelemisen arvoisena.


Oppi noilta kävelyretkiltäni onkin ollut, että maailmaan mahtuu niin hyviä, kuin huonompiakin aikoja, mutta voimme aina luottaa siihen, että huonoja aikoja seuraa myös uusia hyviä. Att man alltid kan lita på att goda tider följer på dåliga tider.


Hyvät juhlavieraat,


Koronavuosien jälkeen on puhuttu paljon nuorten pahoinvoinnista. On jopa pohdittu sitä, onko viime vuosien kriisien keskellä Suomeen syntynyt uusi näköalaton sukupolvi. Kansakuntana olisimme vakavan paikan edessä, jos näin olisi, sillä tulevaisuususko  on yksi tärkeimmistä nuorten hyvinvointiin vaikuttavista tekijöistä.


Onneksi tutkimukset, eivät tue näin synkkää tulkintaa. Keväällä tehty kyselytutkimus osoittaa, että suomalaiset nuoret luottavat kyllä omiin mahdollisuuksiinsa ja näkevät oman tulevaisuutensa yhä valoisana.


Sen sijaan nuorten usko siihen, että maailman suuria ongelmia, kuten sotia ja ilmastonmuutosta, pystyttäisiin ratkaisemaan yhdessä, on tosiaan heikentynyt.


Tähän tutkimukseen liittyen 16-vuotias Martta Pyykkönen piti vaikuttavan puheen Sitran ”Onko tulevaisuudessa toivoa? - tapahtumassa viime syyskuussa. Hän totesi puheessaan, että hänen suurin toiveensa juuri nyt olisi, että hän kokisi voivansa luottaa tulevaisuuteen.


Kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin pysäyttävä toive.


Jag började fundera på hur jag i mitt eget arbete kunde möjliggöra att unga känner sig hörda och känner att de kan påverka beslut som rör dem och deras framtid. Unga som växer upp bland kriser vill uppleva att de kan påverka den riktning som världen utvecklas i, och att alla har en möjlighet att påverka både sitt eget liv och i bredare omfattning hela världen.


Jokaisella sukupolvella pitää olla mahdollisuus ajatella, että tulevaisuudessa odottaa jotain hyvää ja tavoittelemisen arvoista. Että toivoa on. Att det finns hopp och framtidstro.


Sen mahdollistaminen nuorillemme on meidän aikuisten velvollisuus.


Hyvä juhlayleisö,


Me emme voi valita maailmanaikaa, johon synnymme. Emme voi pyyhkiä pois kaikkea pahaa ja ikävää, jota ympäröivä maailma tiellemme tuo. Niin eivät voineet tehdä myöskään sotiemme sukupolvet. Silti me – kuten jokainen sukupolvi omalla vuorollaan, voimme rakentaa parasta mahdollista elämää ja pitää tuleville sukupolville avoimena mahdollisimman monta polkua.



Näenkin, että yhteisen tulevaisuususkon rakentaminen on itsenäisen Suomen seuraavien vuosien tärkein tehtävä.


Tommy Tabermann on sanoittanut tämän tulevaisuususkon kauniisti. Hän kirjoittaa:


”Kaikkea saa tehdä.

Kaikkea pitää tehdä.

Kaikkia ovia pitää tempoa,

kaikkia kuita kurkotella.


On vain yksi ehto,

elinehto:

Värisevää sielua ei saa tallata.”


Pidetään tästä ajatuksesta kiinni. Luodaan itsenäiselle Suomelle sellaista tulevaisuutta, jossa yksikään värisevä sielu ei tule tallatuksi tai unelma sammutetuksi.


Vi vuxna måste känna igen vårt ansvar, vi är skyldiga både tidigare generationer och framtida generationer att bygga detta land så att det har en hållbar framtid. Och vi ska ta de unga med i detta arbete.


Pidetään jokainen suomalainen – nuori ja vanha - mukana ja kirjoitetaan itsenäisen Suomemme tarinaan yhdessä taas uusi luku, josta myös tulevat sukupolvet voivat olla ylpeitä.


Näillä sanoin haluan toivottaa teille oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja valoisaa joulun aikaa. Glad självständighetsdag och en riktigt fridfull jul till er alla!



0 kommenttia

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki

Comments


bottom of page