Viime vuosina on niin Suomessa kuin maailmalla kyseenalaistettu naisten oikeuksia monin tavoin. Uusi, toivottavasti marginaalinen ilmiö on, että nuoret naiset tekevät sitä itse. Kuten Annikka Mutanen kirjoitti kolumnissaan (HS 25.1.2025), isoäitimme tiesivät, mitä tarkoittaa elää toisen ihmisen armoilla. Vuoteen 1930 asti aviomies hallitsi lain mukaan myös vaimonsa omaisuutta, ja vielä pitkään sen jälkeen taloudellinen riippuvuus määritti naisten elämää. Kun tästä aikakaudesta päästiin eteenpäin, suurten ikäluokkien äidit teroittivat tyttärilleen, että itsenäisyys syntyy oman ammatin ja toimeentulon kautta. Ilman niitä ei voi olla vapautta päättää omasta elämästään.
Olin sanaton lukiessani (HS 22.1.2025) nuorten naisten kertomuksia siitä, kuinka työelämä tuntuu tylsältä ja miten mieluummin eläisi toisen ihmisen ansioilla. Onko todella niin, että kaikki se työ, jonka naiset ennen meitä tekivät paikkansa lunastamiseksi yhteiskunnassa, voidaan nyt ohittaa olan kohautuksella? Miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti antaa elämänsä ohjakset toiselle ihmiselle?
Taloudellinen riippumattomuus ei ole vain henkilökohtainen valinta, vaan yhteiskunnallinen kysymys. Kun jokainen ihminen, sukupuolesta riippumatta, kantaa vastuunsa ja osallistuu, yhteiskunta voi paremmin. Omaan työhön sitoutuminen ei ole pelkästään keino turvata oma toimeentulo, vaan se on myös merkki omasta paikasta maailmassa. Tiedän, että elämä voi tuoda eteen hetkiä, jolloin työelämästä jäädään pois – esimerkiksi lasten, sairauden tai muiden syiden vuoksi – mutta ajatus siitä, että pysyvä riippuvuus toisesta ihmisestä olisi tavoiteltava tila, on yksinkertaisesti väärä.
Mutta entä ne tilanteet, joissa valinnanvaraa ei ole? Naiset kantavat edelleen päävastuun perheiden hoivasta, ja tämä vastuu ei katoa lasten kasvaessa. Työelämässä olevat naiset tasapainoilevat jo nyt paitsi oman uransa ja pienten lasten hoidon, myös yhä useammin ikääntyvien vanhempien tukemisen välillä. Väestön ikääntyessä hoivavastuu kasautuu entistä enemmän työikäisille naisille, joista moni on jo valmiiksi venynyt äärirajoille.
Jos nainen on alun perin jättäytynyt työelämän ulkopuolelle tai tehnyt vain satunnaisia töitä, hänen asemansa voi muuttua entistä haavoittuvammaksi, kun hoivavastuut lisääntyvät. Ilman omaa tuloa tai työuraa vaihtoehdot ovat vähissä: onko mahdollisuus palkata apua, jäädä töistä pois hoitamaan läheisiä, vai onko täysin muiden avun varassa? Yhteiskunnan tarjoama tuki on usein riittämätöntä, ja hoivan taakka sysätään yksilöille – ja aivan liian usein naisille.
Tämä on myös yksi syy, miksi itsenäisyyttä ja taloudellista riippumattomuutta ei voi jättää sattuman varaan. Ne eivät ole pelkästään tämän päivän kysymyksiä, vaan koko elämänmittaisia turvaverkkoja. Ne mahdollistavat sen, että valinnat voi tehdä omista lähtökohdista, eivät pakon sanelemana.
Minulle on selvää, että tätä sanomaa on yhä syytä toistaa. Mikään hyvä ei säily itsellään, vaan sen eteen on tehtävä joka päivä töitä. Tämä koskee myös naisten oikeuksia ja tasa-arvoa. Omat tyttäreni kuulevat saman viestin, jonka isoäitimme ja äitimme meille opettivat: opiskele, hanki ammatti, kanna vastuuta itse itsestäsi, äläkä koskaan luovuta päätösvaltaa elämästäsi kenellekään muulle. Tämä ei tarkoita, etteikö rakkaus, perhe ja kumppanuus olisi arvokkaita – päinvastoin. Parhaat ihmissuhteet syntyvät silloin, kun molemmat osapuolet ovat tasavertaisia ja vapaita.
Vaikka ajat muuttuvat, yksi asia pysyy: itsenäisyys alkaa siitä, että voi itse päättää, millaista elämää haluaa elää. Sitä ei anneta – sen edellytykset luodaan itse.
Julkaistu Suomen Nainen -lehdessä
Comments